Bläk

Voi mikä surkea ilma! Beatrice-neiti on kauhuissaan tästä sääpekan- tai meten petturuudesta, sillä hän joutuu tänään osallistumaan työyhteisön virkistysiltapäivään. Työyhteisön puuhanainen kertoi, että kuppanen mökki, jossa työyhteisöiltapäivää vietetään, on varattu keskiyöhön asti. Beatrice-neiti aikoo poistua puoli kuusi. Viimeistään. Onko täysin itsekästä olla hieman loukkaantunut, ettei työyhteisö viitsinyt keksiä virkistyspäivään muuta ohjelmaa kuin pienen saunallisen mökin ja krokettipelin? Ei sinne suinkaan Beatrice-neidin takia tarvitse torvisoittokuntaa ja mönkijärallia ja tivolilaitteita hankkia, mutta pieni ajatus ei olisi pahaksi. Oi, Beatrice-neiti on pahaenteisesti lipumassa siihen suuntaan, missä ääneen paheksutaan järjestelyjä, sillä seurauksella, että itse vastaa virkistyspäivästä ensi kerralla. Vihaten sitä joka hetki, mutta kuitenkin painostaen itseään tekemään siitä jotakin sangen spesiaalia, josta vielä vuosienkin kuluttua puhuttaisiin. ”Muistatteko sen virkistyspäivän, jonka Beatrice-neiti järjesti?” he kysyisivät, ja katsoisivat kaihoisasti kaukaisuuteen.

Askeettisesta mökistä toiseen ääripäähän. Beatrice-neidin ystävätär on töissään sangen verkottunut, muun muassa tietyn tapahtumajärjestäjän kanssa. Siksipä Beatrice-neiti pääsi siivellä eräänä iltana Bläkiin käymään. Bläkistä sai lukea lehdistä, kun tämä yksityisyökerho viime vuonna avasi ovensa suurella, eksklusiivisella spektaakkelilla, ja vaipui sitten välittömästä unholaan, yökerhon formulavaimoemäntää myöten. Onneksi Beatrice-neiti veljeilee niinkin tärkeän yrityksen työntekijän kanssa, että heidät ohjattiin loossiin, jossa tarjoilu pelasi paremmin kuin muualla. Kaksi tai kolme tarjoilijanuorukaista hääräsi ympärillä taukoamatta, kuohuviiniä ja viiniä kaadettiin laseihin ennen kuin pohja häämötti, erilaista syötävää sushista ankkaan tuotiin tarjottimilla tasaisin väliajoin. Voisihan tällaiseen tottua. Beatrice-neidin ystävättären firmasta mennään usein tällaisiin tilaisuuksiin, ja järjestetään niitä myös. Beatrice-neidin työyhteisössä pääsee pienelle mökille Lauttasaareen rankkasateessa.

Kuinka nokkelaa! Bläkin vessapaperi on blackia. Kun Beatrice-neiti vähän salaa yritti napsaista kännykkäkamerallaan todistusaineistoa, putkahti kuin tyhjästä henkilökuntaa sanomaan, ettei kuvaaminen koko yökerhossa ole sallittua. Beatrice-neiti on onneksi hyvä hätävalehtelemaan, ja leikkimään itseään paljon, paljon yksinkertaisempaa. Beatrice-neitihän vain halusi kuvata itseään tuo kaunis cowboy-hattu päässään, ja lähettää kuvan poikaystävälleen, koska on hattu päässä sangen suloisen näköinen, eikö vain? Räps, räps (ääni, joka kuuluu neidin pitkistä (teko)ripsistä).

Storyville

Olkoon tämä viimeinen kerta kun Beatrice-neiti näin laiminlyö päiväkirjaansa! Tässä vaiheessa saattaisi jo luulla, että neidin äkilliset katoamiset voisivat johtua jostakin epäilyttävästä, mutta ei, neiti ei suinkaan ole ollut teljettynä esimerkiksi Hämeenlinnan naisvankilaan tai muuhun hämäräperäiseen paikkaan. Syyllinen on kyllä aivan neiti itse. Neidillä on pitänyt kiirettä, sillä oih ja voih, kansakuntamme voi huonosti. Milloin ministereitä savustetaan viroistaan naisskandaaleilla, milloin vaalirahasekoiluilla. Ei niin, että neidillä olisi ollut asioihin osaa eikä arpaa (neidillä ei suinkaan ole rahat kiinni Kehittyvien Maakuntien Suomessa eikä puhelinta takavarikoituna Hymy-lehden toimituksessa!), mutta asiat ovat pitäneet neidin kovin kiireisinä siellä oikean työn puolella. Neidillehän ei vielä ole tarjottu kustannussopimusta blogista, kuten naistenkaataja Tepolle, näin neiti luki tänään valtakunnan pääuutislehdestä.

Kesä on kuitenkin saavuttanut myös Beatrice-neidin elämän, ja siitä selvä kesänmerkki on tietysti Storyvillen terassin avajaiset. Beatrice-neidin luonteeseen kuuluu hieman kiehnätä silmäätekevien kanssa, ja siksi suomen ainoa, oikea jazzbaari on usein Beatrice-neidin suosiossa. Eräänäkin kesäiltana hän hovineitoineen vietti siellä villiä iltaa puolivallattoman kansanedustajan kanssa. Puolivallattomalla kun on kesällä tapana yhden viikon aikana elää raikulielämää, ja niin onkin sitten koko vuoden kiintiö täynnä. Saattaa tosin olla, että hän on hieman parantanut tapojaan, sillä nuo pahuksen kännykkäkamerat pilaavat monelta hauskalta ihmiseltä juhlimisen vapauden.

Tarjolla avajaisissa oli Beatrice-neidin suosikkijuomaa, ilmaista alkoholia. Tuttuja kansanedustajia piipahteli pöydässä tuon tuostakin. Jos Zyskowicz Strindbergin terassilla on varma kesän merkki, on Arkadianmäen koloista kaivautuneet kansanedustajat muilla terasseilla varman syksyn kuntavaalien merkki. Saapa nähdä kuinka käy. Erityisesti jännittää, kuinka tulevaisuuteen suuntaava (totta tosiaan, oikein mitään muuta emme hänen aatteestaan vielä tiedä), uusi demarijohtaja pärjää puolueensa keulahahmona lokakuussa. Täällä Beatrice-neiti, Storyville.

Iguana, Mannerheimintie

Polttarit lienevät paholaisen keksintö, aivan kuten häätkin (vaikka ehkä teknisesti häiden takana varmaan on Jumala). Siitä sai Beatrice-neiti tänään karvaan muistutuksen. Hämmenys alkoi jo muutama kuukausi sitten, kun postilaatikosta tipahti hääkutsu. Kutsuja oli ystäväni yläasteelta. Joskus 16-kesäisenä, ja ehkä pari vuotta siitä eteenpäin, olimme hyviä ystäviä mutta hiljalleen yhteydenottotiheys hiipui, ja nykyään hän on minulle lähinnä kaveri, ei ystävä (ymmärrättekö eron?). Kahden emme ole tavanneet viimeiseen kuuteen vuoteen. Ja silti kutsu tuli. Väitänpä, että jos olisimme tosiaan olleet niin sydänystävät, ja tarkoitettu toisillemme ystävämielessä, ei yhteys olisi katkennut. Ystävyysevoluutio tapahtuu kuin itsestään; ellei kiinnosta, se loppuu.

Kaaso osasi juoruta minulle, että häistä tulee hyvin pienet: ainoastaan lähimmät ystävät ja sukulaiset on kutsuttu. Ja niihin jostakin käsittämättömästä syystä kuuluu myös Beatrice-neiti. Ahdistus on alkanut jo aikoja sitten. Hääaversio on kovin todellista, eikä Beatrice-neiti vielä ikinä ole ollut häissä, joissa ei olisi tylsistynyt. Häissä ei ikinä ole ollut hauskaa.

Morsian itse ei edes halunnut tällaisia polttareita, vaan hän halusi viikonloppumatkalle Keski-Eurooppaan. Beatrice-neitiä huimasi jo pelkkä ajatus, ja Visa-kortti kouristeli jo kuoleman kielissä ilman matkaakin. Häitä aikaistettiin, ja aikaa matkalle ei jäänytkään. Niinpä polttarit vietettiin – Luojan kiitos – Helsingissä. Lounas syötiin uusrikkaan (siis tulevan avioliiton kautta uusrikkaan) morsiamen tyrmistykseksi Mannerheimintien Iguanassa (joka tietysti sai Beatrice-neidin hymyilemään itsekseen).

Universumi on säätänyt lain, jonka mukaan polttareissa täytyy jaaritella tuntitolkulla muun muassa morsiamen kynsistä, henkilökohtaisista ongelmista, kampauksesta ja tiesmistä yhdentekevästä. Tylsyyskuolema ja turhautumiskuolema ovat lähellä. Ensimmäinen paniikkinen tekstiviesti lähti hovineidolle vessasta jo juuri kolmen jälkeen iltapäivällä: ”Kuolen tänne polttareihin! Morsian on juuri niin ärsyttävä ja melodraamaattinen kuin muistin, molemmat kaasot ovat kännissä, yksi vieras tietää kaiken kaikesta – parhaiten, ja tuota viimeistä en tunne, mutta se ei puhu mitään muuta kieltä kuin venäjää”.







Iguana, Mannerheimintie 12

Pullman Bar

Voi, kuinka Beatrice-neitiä nyt hävettää. Monen monta kuukautta on kulunut siitä, kun hän viimeksi ehti blogin pariin. Intohimo ei suinkaan ole hävinnyt, vaan laajat ulkomaanmatkat ja tärkeät työt ehtivät väliin. Näin ei tule tapahtumaan taas, sen vannoo Beatrice-neiti (siihen asti kunnes taas repsahtaa).

Poliittisissa suihkuseurapiireissä (joka on hyvin paljon vähemmän glamoröösia kuin voisi kuvitella. Tai ehkei sittenkään, sillä tuskin sitä kukaan kovin glamoröösiksi edes kuvittelee) elävät ystäväni ovat narranneet minut pressiklubille. Beatrice-neiti pohtii, ketkä ovat ne ihmiset, jotka mielummin viettävät aikaansa täällä, kuin oikeiden ihmisten parissa, oikeassa maailmassa. Jotkut vakavat, vanhan liiton journalistit ovat omassa elitismissään jotenkin vieraantuneet todellisuudesta siinä määrin, etteivät he ole kummempia kuin ne poliitikot, joista kirjoittavat. Nurkkapöydässä istuu teräväkielinen naistenvihaajakolumnisti, joka herättää pelonsekaista kunnioituksen ja etomisen yhdistävää tunnetta.

Muutama demarivaikuttaja on myös eksynyt pressiklubille. Debatti käy kuumana, sillä (se, minkä muut ovat jo kauan tiennyt), on tapahtunut, ja Erkki Tuomioja on ilmoittanut (taas) tavoittelevansa puolueen puheenjohtajuutta. Nyt heillä on aikaa tätäkin pohtia. Keväällä oli tosi työ yrittää löytää työpaikat kaikille niille nuorille puoluetoivoille, jotka yleensä työllistetään ministeriöihin tai eduskuntaan hautumaan. Ja yhteiskuntasuhdevastaavien virkoja on elinkeinoelämässä kuitenkin vielä vain rajallinen määrä.

Hetkeksi Beatrice-neidin on poistuttava pöydästä, sillä itseriittoisuus ja katkera tilitys käy joskus sietämättömäksi. Alakerran tualetti on sininen ja pirteä, ja rautatieasemalla sijaitsevaksi vessaksi yllättävän siisti. Mitä nyt jonkun oma pullo pilkotti pöntön vierestä.









Pullman Bar, Rautatieasema

Dubrovnik

Siunattu Dubrovnik. Tämä erinomainen ravitsemusliike nauttii sauhuttelijoiden jatkoaikaa, ja antaa meille tupakoitsijoille armahduksen polttaa sisällä vielä vähän aikaa. Kolmatta savukettaan sytyttäessään, Beatrice-neidin seurueen keskustelu luisuu tosi-tv:n puolelle. Joku nuori mies nimeltään Einari on äänestetty ulos Big Brother –talosta. Vai niin, ajattelee Beatrice-neiti, ja pinnistää aivonystyröitään muistaakseen, miltä tämä kyseinen nuori mies näyttää. Beatrice-neiti muistaa pinnallisesti selanneensa muutaman artikkelin tästä Einarista, ja olleensa sangen huvittunut. Tuotantoyhtiö on tehnyt virheen, antaessaan Einarin pudota kisasta. Hän vaikutti niin kovin ärsyttävältä, hän olisi voinut olla painonsa arvoinen kullassa.

- Eivätpä onnistuneet Kokoomusnuoret pitämään Einariaan talossa, tirskuu vasemmalle kallellaan oleva seureen jäsen. Katson miestä hämmentyneesti. – Uskoisin, että kokoomuslaiset nimenomaan ovat äänestäneet sitä toista ehdokasta. Ei valtakunnan kokoomuslainen nuoriso varmaan halua, että hän on heidän keulakuvansa, vastaan. Siitä huolimatta, että Beatrice-neiti on luvattoman huonosti perillä isovelitalon tapahtumista hän on aika lailla varma, että se kuuluu Suomen huonoimpien ohjelmien kärkikolmikkoon. Beatrice-neiti muistelee erästä rintanappia, jonka hän kerran näki Södermalmilla, Tukholmassa. Se oli suuri ja keltainen, ja siinä luki “Dokusåpa: Med koll på 16 människors liv är det svårt att ha ett eget”. Se oli Beatrice-neidin mielestä kovin osuvaa.

Kärkikolmikkoon Beatrice-neiti olisi valmis nimeämään myös Sinä-ohjelman. Beatrice-neitiä hämmentää: Eikö televisio-ohjelman tavoite enää olekaan tehdä viihdettä, vaan budjettisäästöjä? Televisioviihteestä on tullut halpaa, ja halpuuden multihuipentuma oli tämä nimenomainen Sinä-ohjelma. Tämän halvemmalla ei televisiota juuri voi tehdä. Juontajasta kuului vain ääni, ja animaatiot olivat joka kerta samanlaiset. Tavallisille ihmisille lähetettiin televisiokamera, ja annettiin heille puolitoista minuuttia lähetysaikaa. Sen mukainen oli laatukin.

Hovineito ilmoittaa, että hän tietää, mikä surkeustrioon kolmas ohjelma olisi: Ota tai jätä –ohjelman. Tunnin ajan availlaan salkkuja. Ei se ole mielenkiintoista, huudahtaa hovineito. No ei, sitä se ei tosiaan ole. – Minä en tietäisi, minä katson vain YLE Teemaa, valehtelee seurueen ainoa mies, ja Beatrice-neiti nousee lähteäkseen naistenhuoneeseen. Kyllä formaattitelevisiosta saa pitää, mutta tehdään se sitten avoimesti.





Eerikinkatu 11, Helsinki

Blanco

Miksi ihmeessä on olemassa niin paljon turkulaisvitsejä? Beatrice-neiti itse on aivan turkulaisten lumoissa. He ovat niin mukavia, avuliaita, ja tahtomattaan hieman hassuja omaa murrettaan puhuessaan. Tämän Beatrice-neiti tarkoittaa ainoastaan hyvällä, sillä turun murre saa hänet hyvälle tuulelle.

Nuoret muusikot pitävät Beatrice-neidille ja Hovineidolle seuraa. He ovat niin suloisia vielä nuoruuden innossaan, ja oman musiikkinsa vakavuudessa. Se on suorastaan hurmaavaa.

Blancossa Beatrice-neiti on käynyt monta kertaa. Opiskeluaikoinaan Beatrice-neiti kävi Turussa usein, ja Blanco on natiivien suosiossa. Niinpä siellä istuttiin silloin tällöin, milloin illalla, milloin päivällä.

Nämä turkulaisystävät ovat kuitenkin kauan sitten muuttaneet pääkaupunkiin, ja niin Beatrice-neidillä ei ole enää luonnollista turkuyhtymäkohtaa. Ja vaikka ystävät nyt asuvat lähempänä, ei heitä tule sen useammin nähtyä, ehkä jopa harvemmin. Beatrice-neiti kaipaa sitä laatuaikaa, jota yhdessä aikoinaan vietettiin, ja lupaa hiljaa itselleen parantaa tapansa, ja soittaa heille heti huomenna.

Beatrice-luo katseensa ympäröiviin muusikoihin. Voihan niitä uusiakin ystäviä hankkia. Tässä niitä on tarjolla, Beatrice-neiti ajattelee, ja sytyttää basistin savukkeen.



Blanco, Aurakatu 1, Turku

Ravintola Teatteri

Teatterin baari on tupaten täynnä, vaikka on arki-ilta. Mihinkäs sitä trendikkäät, helsinkiläiset ammattilaiset menisivät, elleivät juuri Teatteriin? Kaikki eivät suinkaan ole töissä pankeissa tai suurissa vakuutusyhtiöissä tai mainostoimistoissa, vaan näkyypä paikalla olevan myös Suomen tulevaisuuden diplomaattitoivoja. Kansainvälinen diplomatia on vaikea laji, ja konservatiivinen ala, jos mikä. KAVAKU:n käyneet, pätevät tähtivirkamiehen alut siemailevat sivistyneesti valkoviiniä, ja pohtivat miten realistista on tulevaisuudessa ulottaa mikrolainat kaikkiin kehitysmaihin, ja sitä, ovatko ne todella tie kansainväliseen vaurauden tasaantumiseen.

Beatrice-neidillä on hieman paha tapa joskus olla kovinkin juorunkipeä, ja niin hän varovaisesti hieman ohjaa keskustelua ulkoministeriön tämän hetkiseen tilanteeseen. Ulkoministeristä voi olla montaa mieltä persoonana, jos tuntee hänet ainoastaan iltapäivälehtien sivuilta, mutta pätevä hän kyllä on, vahvistaa Helsingin ja Brysselin väliä sukkuloiva nuorimies. Muut nyökkäilevät. Hyvä, näin Beatrice-neiti ajattelikin.

Tietysti, jotkut suurlähettiläsvalinnat nyt hieman käytävillä naurattavat, hymyilee Venäjäsuhteisiin erikoistunut, hätkähdyttävän kaunis nainen. Beatrice-neiti kohottaa kysyvästi kulmiaan, vaikka jo aavistaa mitä tuleman pitää. Ennen sentään vähän katsottiin, ketä maailmalle lähetettiin, nainen jatkaa. Mieskollega nyökkäilee, ja jatkaa: ja diplomaatin puolison rooli ei ole vieläkään täysin merkityksetön, mutta siinäkin lipsahdellaan pahasti. Hassua, että ne sattuivat samassa pariskunnassa. Muut naureskelevat, toisiaan vilkuillen. Mies ottaa esille metallisen savukerasian, ja tekee lähtöä ulos. Noustessaan hän kommentoi: Välillä miettii, miksi itse jaksoi puurtaa eri tutkintoja useissa yliopistoissa, kun gradun xeroxaamalla pääsee suoraan suurlähettilääksi. Noustessaan lähteäkseen naistenhuoneeseen Beatrice-neiti seuraa nuorta miestä katseellaan, sillä hän ei ole ihan varma, etteikö kommentti ollut muutakin kuin vitsi.





Pohjoisesplanadi 2, Helsinki

Hämeenlinnan bussiasema

Beatrice-neiti oli viettänyt mukavan viikonlopun Vanajanlinnassa, kun autonkuljettaja (tai siis ystävähän hän on, ei autonkuljettaja, mutta hän nyt sattui kuljettamaan sitä autoa, jolla Beatrice-neiti oli tullut) aamulla ilmoitti, että hänen ehdottomasti pitääkin lähteä Tampereelle, ja että voisiko Beatrice-neiti mennä junalla tai bussilla Hämeenlinnasta kotiin. No tottahan toki, bussilla matkustaminen on yllättävän hauskaa, etenkin kesällä. Maisemat ovat suomessa kauniita, mutta varmuuden vuoksi pihistin hotellin aulasta sunnuntain Helsingin Sanomat matkalukemiseksi.

Vanajanlinna on kaunis paikka. Seistessä hotellin terassilla, katsellen järvelle, minulle tulee aina sellainen olo, että olen pudonnut keskelle Kultahatun Jay Gatsbyn ylenpalttisia juhlia West Eggissa, juuri siltähän siellä näyttää. Järvenrannalla on sauna, ja se on varmasti juuri samassa kohdassa kuin Nick Carrawayn talo olisi. Olen kuin Daisy, vaikka päälläni ei ole kukkamekkoa ja suurilieristä hattua. Ja sitten muistan, etten suinkaan ole Jayn matkassa, enkä edes Tomin, vaan ystäväni, joka sitä paitsi ei edes aio ajaa minua Helsinkiin asti, vaan ainoastaan Hämeenlinnan linja-autoasemalle.

Glamour karisee vielä enemmän asemalla. Olen liian ajoissa, enkä omasta tahdostani. Olisin kovin mielelläni nauttinut aamukahvini Vanajanlinnan terassilla, mutta matkakumppani hoputti ja kiirehti, ja sai Beatrice-neidin zen-tilan järkkymään hosumisellaan. Tampereella odottanee heila, päättelen, ja annan rakkaudennälkäiselle seuralaiselleni anteeksi. Ja niin nautin kahvini pahvikupposesta Hämeenlinnan linja-autoaseman rappusilla. Ennen bussiin astumistani päätän käydä vielä naistenhuoneessa. Ilo ei ole ilmaista, sillä helpottautumisesta veloitetaan euro. Eurolla saa suhteellisen siistin käymälän, vinot vessapaperipidikkeet. Mutta sehän vaan tuo luonnetta.






Eteläkatu 1, Hämeenlinna

Stockholm Discotekin VIP-tila

Helsingin yöjuottolat ovat harvoin Beatrice-neidin näyttämö, mutta joskus oikeassa seurassa saattaa sielläkin viettää oikein riemastuttavan illan. VIP-tilassa on ainakin alkuillasta mukavasti tilaa, ja palvelu tiskiltä on nopeaa. VIP-tilassa ei meitä tupakoitsijoita kuitenkaan hyvällä katsota, vaan sitä varten on siirryttävä lasiseen kuutioon kerrosta alemmas. Hovineito törmää vanhaan tuttavaansa. Tuttava on nimekäs mies pankkiiripiireissä, ja analysoinee jotakuta suurta yritystä hyvällä menestyksellä. Tai nimekäs ja nimekäs – Beatrice-neidillä on paha tapa heittää Kauppalehti suoraan paperinkeräykseen, enkä voi sanoa tietäväni kuka on menestyksekäs, ja kuka ei. Ilahduttavaa, ajattelin, sillä on aina niin mukava tutustua ihmisiin, joilla on suuri osaaminen itselleni vieraasta aiheesta. Hän mahtaa elää mielenkiintoista elämää, ajattelen, ja muistan kaikki Wall Streetille sijoittuvat kirjat, jotka olen lukenut (rehellisyyden nimissä, niistä ei yleensä opi asioita rahoituksesta, vaan ihmissuhteista, mutta ympäristö tuntuu kiehtovalta yhtä kaikki).

Tuttava puhuu valtavasti, ja pääasiassa itsestään. Se ei haittaa, sillä Beatrice-neiti ilahtuu aina puheliaista ihmisistä. Mies sytyttää vielä yhden savukkeen, ja siemaisee gin toniciaan (mitä muutakaan tällainen mies joisi?). ”Mulla odottaa kaksi miljardia tuolla yläkerrassa, mutta mä hengailen mielummin täällä teidän kanssanne” mies imartelee mairea hymy kasvoillaan. ”Ymmärrätte, mulla on asiakkaat mukana, big money”. En ole enää yhtä varma, etteikö tämä mies ole hieman… hmm… sopivaa suomenkielistä sanaa englannin Jackass-sanalle ei juolahda mieleen, ja ristin hänet päässäni Johnnyksi, Knoxvillen mukaan. Tosin Jackass-pojat ovat Beatrice-neidin mielestä itse asiassa sangen sympaattisia. Tästä pankkiirimiehestä Beatrice-neiti ei ole enää yhtä varma. ”Me ajeltiin ympäri stadia taksilla, pussikaljaa mukana. Ne on big money, ne saa mitä haluaa. Tätä tää elämä on, joskus pitää huorata täällä pitkin yötä, it’s all about the money”. Niin. Selvä. Mikäs siinä. ”Pyydän anteeksi, loput seurueestamme odottaa yläkerrassa” pahoittelen, ja suuntaan takaisin VIP-tilaan.

VIP-tilassa törmään erääseen missiin (vai onkohan hän ehkä viralliselta titteliltään nykyään ”yrittäjä”? Niin, niin se taitaa olla, eivätkö he kaikki tänä päivänä ole yrittäjiä?). Missin, ehh, anteeksi yrittäjän, seura on jopa virkistävää. Silmäkulmastani näen miesseurueen, joilla on yllään puvut, ja jotka löyhentävät kravattejaan. Tuo lienee Pankkiirin seurue, Beatrice-neiti päättelee, ja livistää tualetin puolelle. Sielläkään ei ole ihan täysin turvassa, sillä Stockholm Diskotekin VIP-tilan WC on unisex. Ovet sentään saa lukkoon.





Simonkatu 8, Helsinki

Corona

Mainstream rokkikansaa löytää Coronasta päivittäin. On tiistai-ilta, ja tuossahan on Jone Nikula, ja tuolla Jasper Pääkkönen pelaa biljardia kavereidensa kanssa. Ja tuo on Discon Aki tai Olli (on aina niin vaikea muistaa kumpi on kumpi, ja Beatrice-neiti ei ole ihan varma, etteivätkö he tahallaan silloin tällöin esittelisi itseään toistensa nimillään, vain hämmentääkseen ihmisiä), ja tuo on kitaristi siinä bändissä, joka hajosi, ennen kuin heistä ehti kukaan kuulla (mikä se oli? Bloodpit tai Jann Wilde and the Wild Roses tai joku vastaava).

Mutta täällä käy muitakin. Tuo tuossa on opetusministeriön viinaanmenevä, neuvotteleva virkamies. Hänellä on taas seurueessan itseään puolet nuorempia miehiä ja naisia, ja koska on tiistai, niin virkamieskollegat ovat jo kauan sitten unten mailla, mutta tämä hassu (tai surullinen, Beatrice-neiti ei oikein tiedä onko mies enemmän tragedia vai komedia) mies lienee jo kaatanut puolikkaan kossun elimistöönsä, ja on mitä hilpeimmällä tuulella. Ja hyvä niin, sillä joskus hän ei ole, ja silloin ei kenelläkään ole hauskaa, ja silloin hänet yleensä kannetaan ravintolasta ulos.

Kulmapöydässä eräs suomenruotsalainen laulajatar on kolme varttia puhunut taukoamatta itsestään ystävälleen. Tai ehkä seuralainen on manageri, niin Beatrice-neiti vähän toivoo, sillä silloin hän edes saa tästä palkkaa, muuten laulajatar on vain sietämätön draamakuningatar. Hän sinkoaa itsensä seuraavaan valituskierteeseen (”ne eivät arvosta minua, ne eivät ymmärrä minua, ne eivät…”). Beatrice-neidille ei ihan selviä, keitä ”ne” ovat, mutta kai ne voivat olla ihan ketä vain. Ystävällä on kasvoillaan empaatinen, mutta hiuka kärsivä ilme. Beatrice-neiti hymyilee tälle ymmärtäväisesti, vaikka tietää, ettei ole hänen paikkansa sekaantua.

Vessassa Beatrice-neiti muistelee erästä dokumenttia, jonka hän vuosia sitten näki. Se kertoi New Yorkin rotista, ja miten niitä on miljoonia (vai miljardeja?) jo ainoastaan Manhattanin saarella. Erään miehen päälle oli rojahtanut keskellä yötä rotta, katosta (miten se oli sinne päässyt? Beatrice-neiti ei muista), kesken miehen rauhallisten unien. Niinpä reiät vessan katossa (tai missään katossa) tekevät Beatrice-neidin olon aina hieman epämukavaksi. Sitä eivät Coronan pitäjät tiedä, eikä ehkä tarvitsekaan, koska pelko lienee perusteeton. Tarpeita tehdessäni pälyilen kuitenkin kattoon, tahtomattanikin.









Eerikinkatu 11, Helsinki

Chico's / Salomonkatu

Ketjuruokaa parjataan aivan turhaan. Siellä tietää mitä saa, ja se on yleensä nopeaa ja suhteellisen kivutonta. Toki ketjut ehkä voivat pientä hämmennystä ja hilpeyttäkin joskus aiheuttaa, etenkin ulkomaalaisissa. Kerran kauan sitten, eräällä kiertueella, Beatrice-neidillä ja Hovineidolla oli matkassaa joukko vierasmaalaisia. Eräänä iltapäivänä oli siirtyminen kaupungista toiseen kestänyt oletettua kauemmmin, ja ruokailulle oli vain rajallisesti aikaa. Ravintolaa ei tarvinnut etsiä kauan, sillä jokaisesta suomalaisesta kaupungista löytyy Rosso. Koska aika oli kortilla, tilasimme tiskiltä nopeuttaaksemme transaktiota. Salaatin saa hakea tuolta salaattipöydästä, meillä kerrottiin. Palasimme pöytäämme lautaselliset raastesalaattia, pari liian isoa tomaatinsiivua ja pala kuivaa patonkia mukanamme. Ulkomaalaiset hihittelivät. Pitääkö meidän ruoan jälkeen myös itse käydä pesemässä astiamme, he kysyivät, ja tirskuivat.

Kansallisylpeys, ja ehkä vähän –nolous, valtasi Beatrice-neidin hetkeksi. Tällä kertaa hän kuitenkin ajatteli ennen kuin puhui (kerrankin), ja jätti mainitsematta puoli-ilkeän salmonellaviittauksen vieraiden omasta ruokakulttuurista, ja vain hymyili. Ei, emme suinkaan joudu itse pesemään astioitamme, Beatrice-neiti hymyili vieraille, ja jatkoi suomeksi Hovineidolle: mutta nuo kyllä maksavat omat ruokansa.





Chicos, Salomonkatu 1

Wave

Beatrice-neiti ei itse pidä itseään trendikkäänä, mutta sitäkin ystäväpiiriä hänellä on. Tiedättehän ne aivan yltiötrendikkäät ihmiset, jotka niin vaivattomasti asettavat trendia mennessään, ja joista matkojen päähän siintää sellainen tiedostava mutta tiedostamaton trendikkyys? He asuvat Punavuoressa (tietenkin, eikä se edes ollut trendikästä, ennen kuin he muuttivat sinne), käyttävät liian suuria silmälaseja, pukeutuvat ehkä boheemisti, mutta se juuri tekee heistä niin valtavirrasta poikkeavia ja sittenkin valtavirran ihailemia. Heitä on muutama, ja heitä ympäröi aina sankka joukko niitä, jotka haluaisivat olla heitä, tai heidän kaltaisiaan. Jos tämä rotu on tuntematon, niin kannattaa viettää vaikka päivä Fanny Goes to Hollywoodin terassilla. Siellä he ovat luonnollisessa elinympäristössään.

Illalla moni heistä suuntaa Waveen, entiseen Oasikseen, jossa DJ:t soittavat musiikkia, jota tämä rotu ymmärtää ja arvostaa, ja jossa osataan kuumien tiskijukkien nimiä, vaikka heistä ei kukaan Bulevardin pohjoispuolella ole kuullutkaan. Beatrice-neidin iloksi Wavessa saa vielä polttaa tupakkaa sisällä, sillä vaikka Wavella lienee Helsingin paras kattoterassi ja sunnuntaiset iltapäiväbileet, alkaa tuuli mereltä elokuisena sunnuntaina jo olla ei-niin-kohtalaista, vaan enemmänkin navakkaa (pienenä Beatrice-neiti ohimennen harkitsi meteorologin uraa, ja vaikka vaihe ylitettiin nopeasti, saa terminologia hänessä aikaan vielä hellän ja lapsenomaisen tunteen).

Absolut-vodka on vahvasti läsnä Wavessa. Ei ehkä juojien keskuudessa, mutta tauluina seinillä, ja jopa maalauksina vessan ovissa. Waven vessa on aina miellyttävä kokemus, siisti ja aistillinen. Lasitiili ja kasvit tekevät vessasta Waven asiakaskunnan arvolle sopivan.





Wave, Hietalahdenranta 6

Aussie Bar

”Ihastuttava aksentti, oletko australialainen?”, imartelee baarimikko Beatrice-neidille. ”Kiitos vain, olen suomalainen, ja sinä vähän liian suloinen ollaksesi sheep-shagger”, Beatrice-neiti vastaa flirttailevasti ja väläyttää viettelevän hymyn. Uskon ainakin itse, että se on viettelevä, tai sitten se on vain hämmentynyt irvistys, ja sitä paitsi tuo nuorimies on kolmeakymppiä lähestyvälle Beatrice-neidille aivan liian nuori.

Kampin Aussie Barin nuorukaiset elävät ihastuttavaa elämää, vähän niin kuin hiihtopummit, mutta käänteisesti. Tai eihän Beatrice-neiti heitä tunne, mutta olettaa, että he ovat tulleet tänne, perustaneet pubin ja nyt elävät sen ympärillä, vähän tienaten ja paljon bailaten.

Hovineitoa odotellessaan Beatrice-neiti vaipuu muisteiloon. Beatrice-neidin omat kokemukset expatriaattina ovat olleet hyvin samanlaiset. Tai expatriaatti ja expatriaatti, suhteilla saatu suhteettoman kovapalkkainen assistentin paikka ei ehkä ihan täytä expatriaattisuuden kriteereitä, mutta elämäntyyli oli silloin hänelle kovin sopivaa, ja aika villiä. Työt tehtiin, mutta ne olivat oikeastaan vain tapa saada aika kulumaan päivällä, ja tapa jolla rahoitettiin railakas yöelämä. Työ ei ollut nokkelalle Beatrice-neidille liian vaativaa, ja niin aikaa jäi eurooppalaisen metropolin viihde-elämän valloittamiselle.

Jokaisella kaupungilla lienee oma Aussie Barinsa. Paikka, jossa expatriaatit viihtyvät, ja jossa he tapaavat toisiaan ja luovat verkostoja. Expatriaatit pakotetaan sosiaalisuuteen, sillä he ovat aivan yksin uudessa maassa, ja kaikki rakenteet, ystävyyssuhteet, harrastukset ja vakiokaupat ja –kahvilat pitää luoda tyhjästä.

Paradoksaalisesti suuri osa maailman expatriaateista on insinöörejä, jotka ehkä mielletään keskivertoa epäsosiaalisemmaksi ammattikunnaksi, mutta tietysti maailmalla työskentelee paljon muitakin. Beatrice-neidin kasvoille leviää hymy, kun hän muistelee kaikkia ihmisiä (no, ollaan nyt rehellisiä: miehiä) joita hän tapasi maailmalla. Oli brittiläinen professori, iäkkäämpi, mutta arvokkaasti vanheneva ja sangen fiksu. Hänen kanssaan Beatrice-neiti vaipui tunneiksi punaviininhöyryisiin teoreettisiin keskusteluihin – no, kaikesta. Hän oli näkemyksellisempi, kokeneempi ja viisaampi, ja Beatrice-neiti nuoressa viattomuudessaan täysin hänen lumoissaan. Sydänhän siinä tietysti särkyi, kun Beatrice-neidille kävi ilmi, ettei hän suinkaan ollut ainoa nuori, vaikutuksille altis tyttönen, jota professori häikäisi näkemyksillään. Ja itseäänhän siitä sai syyttää, sillä mitään lupauksia Beatrice-neiti ei suinkaan ollut saanut, mutta kun jotakin kovasti haluaa, tulkitsee sitä lupauksia eleissä ja sanoissa, joissa niitä ei aidosti ole. Tämä ei naisessa (tai miehessä, mistä sen tietää) muutu, vaikka vanhenee ja ehkä hieman viisastuu, sillä ne ovat harvoin järjen ohjattavissa.

Arabialainen prinssi ja saksalainen hävittäjälentäjä eivät enää saaneet Beatrice-neitiä sydänsäryn partaalle, vaan heistä jäi vain kauniit muistot. Ja niin jäi myös professorista, nyt, kun aikaa ja välimatkaa on tullut.

Hovineito saapuu, aina yhtä simpsakkana, ja palauttaa Beatrice-neidin todellisuuteen. Vain salaperäinen hymy Beeatrice-neidin kasvoilla paljastaa, että hän oli äsken jossakin hyvin kaukana, ehkä jopa Australiaa etempänä.

Aussie Barin ladies roomissa pitää olla tarkka, että osaa mennä oikeasta ovesta. Sheilat ovat tyttöjä, ja Beatrice-neiti pitää siitä, että vessassa on kunnolla tilaa, ja julisteita hätäisten iloksi. Harvoissa vessoissa näkee enää kondomiautomaatteja, mutta ehkä nämä aussinuorukaiset ovat kuulleet tarinoita suomalaisista tytöistä, tai sitten he ovat vain toiveikkaita. No, eihän koskaan voi olla liian varma, Beatrice-neiti ajattelee, ja sujauttaa automaattiin kaksi euroa. Seuraava seikkailuhan voi odottaa jo tuolla baaritiskillä.









Aussie Bar, Salomonkatu 5

Henry’s Pub

Helsingin kaupunkikulttuuri on kehittymässä valtavaa vauhtia, katsoi sitten millä aikaperspektiivillä hyvänsä. Ainoastaan muutamia vuosia sitten, Helsingin arvokkaimpiin tontteihin kuuluvalla maaläntillä oli linja-autolaitureita, ja pieni ankeahko funkkistalo, joka oli valtakunnan pääkaupungin linja-autoasema. Vuosisadan vaihteen aikoihin tontilla oli vilskettä ja mekastusta, kun juutalaiset ja venäläiset kauppiaat pitivät siinä toria. Vilske ja mekastus on palannut Narinkkatorille Kampin Keskuksen myötä, ja Beatrice-neiti on tästä suunnattoman tyytyväinen. Internet kertoo, että Narinkkatorin nimi tulee venäjän sanasta na rýnke, joka tarkoittaa ”torilla”. Historia on tietysti tuttu kaikille aidoille helsinkiläisille, ja niille maaltamuuttajille, jotka ovat kaupunkilaistumishuumassaan lukeneet Kjell Westön uusimman.

Jopa ankea, varmaan suojeltu (eivätkö kaikki rumimmat talot aina ole?) entinen linja-autoaseman talo sopii maisemaan paremmin kuin ennen. Vanhoista ennakkoluuloista on kuitenkin vaikea päästä eroon, tai ehkä kyse ei ole edes ennakkoluuloista, vaan alitajuntaisesta assosiaatiosta. Bussiaseman pubihan on aina hieman rähjäinen paikka, vähän niin kuin Esson baari keskellä kaupunkia. Tai oli ennen. Nokkela liikemies ja ravintoloitsija on tietysti huomattavasti ennakkoluulottomampi kuin piilokonservatiivinen Beatrice-neiti, ja on ymmärtänyt heti, että Kampin keskuksen myötä ihmisliikenne Narinkkatorilla tulee kasvamaan exponentiaalisesti. Ja niin vanhan bussiaseman taloon avattiin Henry’s Pub.

Beatrice-neiti on karttanut Henry’s pubia, ei tahallaan, vaan ainoastaan siksi, ettei hänellä ole edes käynyt mielessä, että se vieläkään olisi mitään muuta kuin linja-autoaseman tunkkainen ja nuhjuinen kaljakuppila. Onneksi Beatrice-neidillä on ulkopaikkakuntalaisjuurisia rokkariystäviä, jotka useinkin käyvät Henry’s pubissa. Niin tuli Beatrice-neidinkin eräänä iltana lähdettyä sinne, ja minkä miellyttävän yllätyksen kokikaan!

Henry’s Pub ei suinkaan ollut kalpeaseinäinen, kitkerältä haiseva odotushuonehenkinen ryyppylä, vaan mukava, aito pubi. Terassille paistaa aurinko lähes koko päivän, ja sisällä on hämärää ja viileää. Hehän ovat remontoineet tämän kokonaan, ajattelen, kunnes muistan etten itse asiassa koskaan ole käynyt silloisen bussiaseman pubissa, vaan perustan mielikuvani täysin ennakkoluuloihin, ja ehkä johonkin Aki Kaurismäen elokuvaan. Nuhtelen itseäni omasta kapeakatseisuudestani.

Alakerrassa sijaitseva käymälä kuitenkin vie ajassa taaksepäin. Ei ehkä ihan lumpputorin aikaan, mutta linja-autoaseman varmasti. Suljen silmäni, ja voin melkein kuulla linja-autojen ryminän yläpuolellani (tai sitten vain kalliota taas räjäytellään keskustan huoltotunnelin tieltä), kuulutukset (oliko linja-autoasemalla kuulutuksia?), jotka ilmoittavat että pikavuoro Raumalle lähtee minä hetkenä hyvänsä laiturilta kahdeksan, ja laitapuolen kulkijat, jotka pitävät sadetta penkillä aseman sisällä, ja salaa naukkailevat povarista Lasolia. Pissanhaju (tosin kusenhaju olisi kuvaavampi sana), jonka kuvittelen linja-autoaseman käymälään loistaa poissaolollaan, mutta jos aukaisee silmänsä, voi sen kuvitella sinne. Vessa on kyllä siistihkö, ja lika ja saaste on vain päässäni, ei Henry’s Pubissa. Ovea ei saa lukkoon, mutta ovessa sentään on lukko. Se on vaan nopea käynti menneessä Helsingissä, joka ei enää palaa. Niin hyvässä kuin pahassa.







Henry's Pub, Simonkatu 3, Helsinki

Painobaari

Kesäisenä iltapäivänä Beatrice-neiti päättää sivistää itseään, ja pitkästä aikaa käydä nykytaiteen museossa, Kiasmassa. Ohittaessani Postitaloa (vai onkohan sen nimi nykyään Itellatalo?), Postikujaa pitkin (Itellakuja? Voi, tämä alkaa olla monimutkaista), satuin vilkaisemaan Sanomatalon Painobaariin päin. Vaikka kello ei ollut vielä edes kolmea, istuskeli Painobaarin terassilla muutamia Beatrice-neidin toimittajatuttavia. He ovat niitä, jotka koko opiskeluaikansa ovat olleet älykköjä (tai ainakin mukaälykköjä), ja sen jälkeen eivät suostu työllistymään muuten kuin toimittajana, tai ainoastaan pakon edessä ehkä tutkijoina. He suhtautuvat kaikkeen kriittisesti, ja ylimielisesti (ovathan he älyllisesti korkeammalla kansasta, ja heidän, yksin heidän, käsissään on kansakunnan sivistyksellisen tason ja älyllisen uutisoinnin, uutisanalyysin ja yhteiskuntakritiikin tulevaisuus), ja Beatrice-neiti on usein huolissaan siitä, etteivät he ehdi koskaan pohtia mikä tekee heidät onnellisiksi, koska heillä on niin kiire osoitella yhteiskuntamm epäkohtia ja moralisoida pinnallista ja kulutusorientoitunutta kulttuuriamme.

Mielenkiintoisista keskusteluista heidän kanssaan saa kuitenkin aina nauttia. Kiasma saa odottaa, päätän (se on siinä vielä huomennakin, ellei nyt yksi toimittajista päätä, että se on halveksuttava putiikki, ja kirjoita pitkällisen, sarkastisen exposén suomen nykytaiteen tilasta, ja aiheuta myrskyä vesilasissa, ja sitä myötä ehkä hieman jollakulla opetusministeriön osastolla ja Helsingin Sanomien yleisönosastolla), ja suuntaan terassille. Toimittajat juovat olutta, mutta Beatrice-neiti valitsee Coca-Colan, osittain hieman kiusallaan (”mitä hyvää yksikään monikansallinen yritys on koskaan tuonut millekään kulttuurille?!”), osittan Matti Vanhasen innoittamana. Zero-colaa ei talossa ole, joten lightin on kelvattava. En tarpeeksi tarkoin ole lukenut pääministerin laihdutusvinkkejä, joten en tiedä tehoaako light yhtä hyvin kuin Zero.

Toimittajat ovat virkistävää seuraa, ja Beatrice-neiti seuraa mielenkiinnolla keskustelua Big Brotherin metafyysisesta oikeutuksesta ja Pelkokertoimen katarttisesta vaikutuksesta yhteiskunnan yhteiseen synnintuntoon, joka rehellisesti sanoen kyllä Beatrice-neidin mielestä kuulostaa niin kaukaa haetulta, että häntä hieman ääneen naurattaa. Kun naurun syytä kysytään, vastaan nopasti, että muistin erään hauskan tarinan, jonka aamulla kuulin radion aamuohjelmassa. Käy ilmi, että olen kuntosalilla kuunnellut kaupallista radiokanavaa, ja tunnelma pöydässä muuttuu jäätäväksi, sillä kaikkihan tietävät, että ainoastaan vähäihmiset kuuntelevat muuta kuin Radio Helsinkiä. Sovittelun eleenä poistun hetkeksi naistenhuoneeseen.

Painobaarin vessa on miellyttävästi sisustettu sävy sävyyn, mutta lattialla on vettä, ja pöntötkin ovat jotenkin kosteita. Ruuhkaa ei ole, joten Beatrice-neidille jää aikaa istua kopissa, ja lähettää angstinen tekstiviesti hovineidolle, joka lupaa soittaa viiden minuutin päästä, jotta Beatrice-neiti saa tyylikkään lähtösyyn pöydästä.





Painobaari, Postikuja 2 (Sanomatalo, 2 krs.), Helsinki

Down by the laituri / Turun kaupunki

Voih, tätä kuumuutta. Olen sulamaisillani, eikä leidille sovi kylmän drinkin nauttiminen ainakaan ennen puoltapäivää. Tyydyn jääteehen, ja hovineidon parvekkeeseen, josta on suora näkymä kadulle. Ihmiset ovat kesällä niin kauniita. Ihmiset ovat tietysti kauniita myös talvella, mutta ihmiset näyttävät vähän onnellisemmilta kesällä.

Kävimme hovineidon kanssa muistelemaan railakasta retkeämme eräille kaupunkifestivaaleille Turussa. Samalla kun vikkelästi – mutta täysin riittävästi – pystytetyt kaljakojut juottivat festivaalitsijoita, oli paikalle myös kärrätty tusinoittain Bajamajoja. Sinisiä ne olivat, ja niitä riitti niin pitkälle kuin silmä siinsi. Olen välillä taipuvainen liioitteluun, se teidän on ehkä hyvä tietää. Mutta tusinoittain niitä varmasti oli.

Nostan hattua tapahtuman järjestäjille, ja ehkä kaupunginvaltuustolle, jos heilläkin oli sormensa pelissä. Uskoisin tosin, että se voisi turhauttaa näitä kansankynttilöitä, jotka epäitsekkäästi puurtavat puolestamme valtuustoissa ja lautakunnissa ja ties missä, jos asialistan kohdat aidosti keskittyisivät siirrettäviin huusseihin, mutta mitäpä nämä jalot poliitikot ja kansamme edustajat eivät kaupunkilaisten viihtyvyyden puolesta tekisi?

Ehkä kyseisellä Aurajoen vartta kiertävällä festivaalilla on keskivertoa sivistyneempiä kävijöitä, tai sitten paikalle tosiaan oli hankittu ne hieman kalliimmat bajamajat. Nyökyttelisin merkitsevästi, mutta en valitettavasti ymmärrä tai tiedä minkäänlaisia yksityiskohtia näiden matkavessojen kategorisoinneista. Oli syy sitten hellät käyttäjät, tai vastuuntuntoiset vessavastaavat, oli tulos keskivertohuussia parempi.

Niinkin huomaavaisia olivat järjestäjät olleet, että olivat bajamajaan saaneet jopa peilin; ja vieläpä sellaisen josta näki. Epäilen, että jollakulla naisella on ollut valintaprosessissa sormensa pelissä (nyt uskallan nyökytellä merkitsevästi, tällaista minä ymmärrän).

Töölön kirjasto

Beatrice-neiti on päättänyt kirjoittaa kirjan. Tai ainakin lukea paljon, paljon enemmän. Moneen vuoteen en ole astunut jalallani kirjastoon, mutta muistan lapsuudessani rakastaneen kirjastoja. Lapsuuteni kirjastoon suuntasin siis matkani eräänä aurinkoisena, kesäaamupäivänä, ja siellä hujahti monta tuntia. Kirjojen ympäröimänä on suorastaan maaginen olo, kaikki ne tarinat aivan käsiesi ulottuvilla. Niin kauan minulla itse asiassa siellä meni, että aamulatte alkoi pyrkiä läpi. Töölön kirjasto (kuten kaikki kirjastot, kuvittelisin), ovat tarkoitettu lukeville ihmisille. Tietysti ne ovat kaikille avoimia, ja varmasti siellä saattaa asioida jos jonkinmoista hiipparia, mutta eivät kai suinkaan kirjastontädit ihan näin matalaksi kävijöidensä ymmärrystä arvioi?

Jos kuitenkin joku ei ennen olisi käynyt vessassa, on oveen kirjoitettu selitys siitä, miten ovi lukitaan. No hyvä on. Mutta onko tosiaan niin tavallista että vessan vetäminen on lainaajille sen verran ylitsepääsemätön tehtävä, että huuhtelupainikkeen kohdalle pitää kirjoittaa ”paina”?





Töölön kirjasto, osoitteessa Topeliuksenkatu 6

Loose

Helsingin Fredrikinkadun Loose on rokkikansan suosiossa. Beatrice-neidillä on suhteellisen paljon katu-uskottavuutta, joten hän diggailee Loosessa kuin kala vedessä. On perjantai-ilta, ja pöydässä käydään vilkasta keskustelua illan Semifinalin keikasta. Jos ei ehkä oma musiikkimakuni ole aivan paikan mukaista, olen päätellyt, että kuunteluoppilaan osa voi olla palkitseva. Olen ottanut tavakseni kuunnella rokkariystävieni keskusteluja, jotta olen ajan tasalla rokkikartalla. Lisäksi olen ottanut tavakseni häikäilemättömästi varastaa heidän mielipiteensä, ja esittää ne ominani. Hieman kaunopuheisemmin tietenkin, ja hieman siivotusti. Tiedän kertoa, että kun TODELLA kovan CMX:n uusi levy ensi kuussa ilmestyy se on ERITTÄIN hyvä, sen sijaan että tietäisin kaiken saatanan kovan CMX:n vitun hyvästä uudesta musiikista.

Suuria julkkiksia Beatrice-neiti ei bongaa, mutta lahjakkaita ja musiikkipiireissä tunnettuja muusikoita istuu jopa hänen omassa pöydässään. Tosi-tv-tähtijahtiohjelman kautta julkisuuteen nousseet uudet popparit ja rokkarit työllistävät – viisaasti – itseään osaavampia ja lahjakkaampia muusikoitaan bändeihinsä.

Kesäisena perjantai-iltana Loose täyttyy ennen yhdeksää. Miestenhuoneen ovi käy kuin heiluri, ja me tytöt seisomme sievästi jonossa. Jonotusaika on pitkä, onko se aina ollut näin pitkä? Ei sovi yhtään Beatrice-neidin arvolle seisoskella joutilaana pienessä ahtaassa käytävässä ihmisten tiellä, joten kerran jopa poistuin jonosta. Lopulta seurapiirirakko ei enää kestä, ja on mentävä jonottamaan. Vessassa on ihastuttavan kotoinen tunnelma, vaaleanpunaiset seinät ja tähtitaivas. Kotoinen tunnelma tulee ehkä katon korilampusta, joka näyttää siltä että se on haettu mummon kotoa. Ovet ovat kauniit sarjakuvat, ja vessakirjoitukset tarjoavat lukemista. En kehtaa jäädä lueskelemaan tarkemmin, kohteliaisuudesta jonottavia kanssasisariani kohtaan.











Loose, Fredrikinkatu 34, Helsinki