Henry’s Pub

Helsingin kaupunkikulttuuri on kehittymässä valtavaa vauhtia, katsoi sitten millä aikaperspektiivillä hyvänsä. Ainoastaan muutamia vuosia sitten, Helsingin arvokkaimpiin tontteihin kuuluvalla maaläntillä oli linja-autolaitureita, ja pieni ankeahko funkkistalo, joka oli valtakunnan pääkaupungin linja-autoasema. Vuosisadan vaihteen aikoihin tontilla oli vilskettä ja mekastusta, kun juutalaiset ja venäläiset kauppiaat pitivät siinä toria. Vilske ja mekastus on palannut Narinkkatorille Kampin Keskuksen myötä, ja Beatrice-neiti on tästä suunnattoman tyytyväinen. Internet kertoo, että Narinkkatorin nimi tulee venäjän sanasta na rýnke, joka tarkoittaa ”torilla”. Historia on tietysti tuttu kaikille aidoille helsinkiläisille, ja niille maaltamuuttajille, jotka ovat kaupunkilaistumishuumassaan lukeneet Kjell Westön uusimman.

Jopa ankea, varmaan suojeltu (eivätkö kaikki rumimmat talot aina ole?) entinen linja-autoaseman talo sopii maisemaan paremmin kuin ennen. Vanhoista ennakkoluuloista on kuitenkin vaikea päästä eroon, tai ehkä kyse ei ole edes ennakkoluuloista, vaan alitajuntaisesta assosiaatiosta. Bussiaseman pubihan on aina hieman rähjäinen paikka, vähän niin kuin Esson baari keskellä kaupunkia. Tai oli ennen. Nokkela liikemies ja ravintoloitsija on tietysti huomattavasti ennakkoluulottomampi kuin piilokonservatiivinen Beatrice-neiti, ja on ymmärtänyt heti, että Kampin keskuksen myötä ihmisliikenne Narinkkatorilla tulee kasvamaan exponentiaalisesti. Ja niin vanhan bussiaseman taloon avattiin Henry’s Pub.

Beatrice-neiti on karttanut Henry’s pubia, ei tahallaan, vaan ainoastaan siksi, ettei hänellä ole edes käynyt mielessä, että se vieläkään olisi mitään muuta kuin linja-autoaseman tunkkainen ja nuhjuinen kaljakuppila. Onneksi Beatrice-neidillä on ulkopaikkakuntalaisjuurisia rokkariystäviä, jotka useinkin käyvät Henry’s pubissa. Niin tuli Beatrice-neidinkin eräänä iltana lähdettyä sinne, ja minkä miellyttävän yllätyksen kokikaan!

Henry’s Pub ei suinkaan ollut kalpeaseinäinen, kitkerältä haiseva odotushuonehenkinen ryyppylä, vaan mukava, aito pubi. Terassille paistaa aurinko lähes koko päivän, ja sisällä on hämärää ja viileää. Hehän ovat remontoineet tämän kokonaan, ajattelen, kunnes muistan etten itse asiassa koskaan ole käynyt silloisen bussiaseman pubissa, vaan perustan mielikuvani täysin ennakkoluuloihin, ja ehkä johonkin Aki Kaurismäen elokuvaan. Nuhtelen itseäni omasta kapeakatseisuudestani.

Alakerrassa sijaitseva käymälä kuitenkin vie ajassa taaksepäin. Ei ehkä ihan lumpputorin aikaan, mutta linja-autoaseman varmasti. Suljen silmäni, ja voin melkein kuulla linja-autojen ryminän yläpuolellani (tai sitten vain kalliota taas räjäytellään keskustan huoltotunnelin tieltä), kuulutukset (oliko linja-autoasemalla kuulutuksia?), jotka ilmoittavat että pikavuoro Raumalle lähtee minä hetkenä hyvänsä laiturilta kahdeksan, ja laitapuolen kulkijat, jotka pitävät sadetta penkillä aseman sisällä, ja salaa naukkailevat povarista Lasolia. Pissanhaju (tosin kusenhaju olisi kuvaavampi sana), jonka kuvittelen linja-autoaseman käymälään loistaa poissaolollaan, mutta jos aukaisee silmänsä, voi sen kuvitella sinne. Vessa on kyllä siistihkö, ja lika ja saaste on vain päässäni, ei Henry’s Pubissa. Ovea ei saa lukkoon, mutta ovessa sentään on lukko. Se on vaan nopea käynti menneessä Helsingissä, joka ei enää palaa. Niin hyvässä kuin pahassa.







Henry's Pub, Simonkatu 3, Helsinki