Mutta täällä käy muitakin. Tuo tuossa on opetusministeriön viinaanmenevä, neuvotteleva virkamies. Hänellä on taas seurueessan itseään puolet nuorempia miehiä ja naisia, ja koska on tiistai, niin virkamieskollegat ovat jo kauan sitten unten mailla, mutta tämä hassu (tai surullinen, Beatrice-neiti ei oikein tiedä onko mies enemmän tragedia vai komedia) mies lienee jo kaatanut puolikkaan kossun elimistöönsä, ja on mitä hilpeimmällä tuulella. Ja hyvä niin, sillä joskus hän ei ole, ja silloin ei kenelläkään ole hauskaa, ja silloin hänet yleensä kannetaan ravintolasta ulos.
Kulmapöydässä eräs suomenruotsalainen laulajatar on kolme varttia puhunut taukoamatta itsestään ystävälleen. Tai ehkä seuralainen on manageri, niin Beatrice-neiti vähän toivoo, sillä silloin hän edes saa tästä palkkaa, muuten laulajatar on vain sietämätön draamakuningatar. Hän sinkoaa itsensä seuraavaan valituskierteeseen (”ne eivät arvosta minua, ne eivät ymmärrä minua, ne eivät…”). Beatrice-neidille ei ihan selviä, keitä ”ne” ovat, mutta kai ne voivat olla ihan ketä vain. Ystävällä on kasvoillaan empaatinen, mutta hiuka kärsivä ilme. Beatrice-neiti hymyilee tälle ymmärtäväisesti, vaikka tietää, ettei ole hänen paikkansa sekaantua.
Vessassa Beatrice-neiti muistelee erästä dokumenttia, jonka hän vuosia sitten näki. Se kertoi New Yorkin rotista, ja miten niitä on miljoonia (vai miljardeja?) jo ainoastaan Manhattanin saarella. Erään miehen päälle oli rojahtanut keskellä yötä rotta, katosta (miten se oli sinne päässyt? Beatrice-neiti ei muista), kesken miehen rauhallisten unien. Niinpä reiät vessan katossa (tai missään katossa) tekevät Beatrice-neidin olon aina hieman epämukavaksi. Sitä eivät Coronan pitäjät tiedä, eikä ehkä tarvitsekaan, koska pelko lienee perusteeton. Tarpeita tehdessäni pälyilen kuitenkin kattoon, tahtomattanikin.
Eerikinkatu 11, Helsinki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti