Ketjuruokaa parjataan aivan turhaan. Siellä tietää mitä saa, ja se on yleensä nopeaa ja suhteellisen kivutonta. Toki ketjut ehkä voivat pientä hämmennystä ja hilpeyttäkin joskus aiheuttaa, etenkin ulkomaalaisissa. Kerran kauan sitten, eräällä kiertueella, Beatrice-neidillä ja Hovineidolla oli matkassaa joukko vierasmaalaisia. Eräänä iltapäivänä oli siirtyminen kaupungista toiseen kestänyt oletettua kauemmmin, ja ruokailulle oli vain rajallisesti aikaa. Ravintolaa ei tarvinnut etsiä kauan, sillä jokaisesta suomalaisesta kaupungista löytyy Rosso. Koska aika oli kortilla, tilasimme tiskiltä nopeuttaaksemme transaktiota. Salaatin saa hakea tuolta salaattipöydästä, meillä kerrottiin. Palasimme pöytäämme lautaselliset raastesalaattia, pari liian isoa tomaatinsiivua ja pala kuivaa patonkia mukanamme. Ulkomaalaiset hihittelivät. Pitääkö meidän ruoan jälkeen myös itse käydä pesemässä astiamme, he kysyivät, ja tirskuivat.
Kansallisylpeys, ja ehkä vähän –nolous, valtasi Beatrice-neidin hetkeksi. Tällä kertaa hän kuitenkin ajatteli ennen kuin puhui (kerrankin), ja jätti mainitsematta puoli-ilkeän salmonellaviittauksen vieraiden omasta ruokakulttuurista, ja vain hymyili. Ei, emme suinkaan joudu itse pesemään astioitamme, Beatrice-neiti hymyili vieraille, ja jatkoi suomeksi Hovineidolle: mutta nuo kyllä maksavat omat ruokansa.
Chicos, Salomonkatu 1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti