Painobaari

Kesäisenä iltapäivänä Beatrice-neiti päättää sivistää itseään, ja pitkästä aikaa käydä nykytaiteen museossa, Kiasmassa. Ohittaessani Postitaloa (vai onkohan sen nimi nykyään Itellatalo?), Postikujaa pitkin (Itellakuja? Voi, tämä alkaa olla monimutkaista), satuin vilkaisemaan Sanomatalon Painobaariin päin. Vaikka kello ei ollut vielä edes kolmea, istuskeli Painobaarin terassilla muutamia Beatrice-neidin toimittajatuttavia. He ovat niitä, jotka koko opiskeluaikansa ovat olleet älykköjä (tai ainakin mukaälykköjä), ja sen jälkeen eivät suostu työllistymään muuten kuin toimittajana, tai ainoastaan pakon edessä ehkä tutkijoina. He suhtautuvat kaikkeen kriittisesti, ja ylimielisesti (ovathan he älyllisesti korkeammalla kansasta, ja heidän, yksin heidän, käsissään on kansakunnan sivistyksellisen tason ja älyllisen uutisoinnin, uutisanalyysin ja yhteiskuntakritiikin tulevaisuus), ja Beatrice-neiti on usein huolissaan siitä, etteivät he ehdi koskaan pohtia mikä tekee heidät onnellisiksi, koska heillä on niin kiire osoitella yhteiskuntamm epäkohtia ja moralisoida pinnallista ja kulutusorientoitunutta kulttuuriamme.

Mielenkiintoisista keskusteluista heidän kanssaan saa kuitenkin aina nauttia. Kiasma saa odottaa, päätän (se on siinä vielä huomennakin, ellei nyt yksi toimittajista päätä, että se on halveksuttava putiikki, ja kirjoita pitkällisen, sarkastisen exposén suomen nykytaiteen tilasta, ja aiheuta myrskyä vesilasissa, ja sitä myötä ehkä hieman jollakulla opetusministeriön osastolla ja Helsingin Sanomien yleisönosastolla), ja suuntaan terassille. Toimittajat juovat olutta, mutta Beatrice-neiti valitsee Coca-Colan, osittain hieman kiusallaan (”mitä hyvää yksikään monikansallinen yritys on koskaan tuonut millekään kulttuurille?!”), osittan Matti Vanhasen innoittamana. Zero-colaa ei talossa ole, joten lightin on kelvattava. En tarpeeksi tarkoin ole lukenut pääministerin laihdutusvinkkejä, joten en tiedä tehoaako light yhtä hyvin kuin Zero.

Toimittajat ovat virkistävää seuraa, ja Beatrice-neiti seuraa mielenkiinnolla keskustelua Big Brotherin metafyysisesta oikeutuksesta ja Pelkokertoimen katarttisesta vaikutuksesta yhteiskunnan yhteiseen synnintuntoon, joka rehellisesti sanoen kyllä Beatrice-neidin mielestä kuulostaa niin kaukaa haetulta, että häntä hieman ääneen naurattaa. Kun naurun syytä kysytään, vastaan nopasti, että muistin erään hauskan tarinan, jonka aamulla kuulin radion aamuohjelmassa. Käy ilmi, että olen kuntosalilla kuunnellut kaupallista radiokanavaa, ja tunnelma pöydässä muuttuu jäätäväksi, sillä kaikkihan tietävät, että ainoastaan vähäihmiset kuuntelevat muuta kuin Radio Helsinkiä. Sovittelun eleenä poistun hetkeksi naistenhuoneeseen.

Painobaarin vessa on miellyttävästi sisustettu sävy sävyyn, mutta lattialla on vettä, ja pöntötkin ovat jotenkin kosteita. Ruuhkaa ei ole, joten Beatrice-neidille jää aikaa istua kopissa, ja lähettää angstinen tekstiviesti hovineidolle, joka lupaa soittaa viiden minuutin päästä, jotta Beatrice-neiti saa tyylikkään lähtösyyn pöydästä.





Painobaari, Postikuja 2 (Sanomatalo, 2 krs.), Helsinki