Stockholm Discotekin VIP-tila

Helsingin yöjuottolat ovat harvoin Beatrice-neidin näyttämö, mutta joskus oikeassa seurassa saattaa sielläkin viettää oikein riemastuttavan illan. VIP-tilassa on ainakin alkuillasta mukavasti tilaa, ja palvelu tiskiltä on nopeaa. VIP-tilassa ei meitä tupakoitsijoita kuitenkaan hyvällä katsota, vaan sitä varten on siirryttävä lasiseen kuutioon kerrosta alemmas. Hovineito törmää vanhaan tuttavaansa. Tuttava on nimekäs mies pankkiiripiireissä, ja analysoinee jotakuta suurta yritystä hyvällä menestyksellä. Tai nimekäs ja nimekäs – Beatrice-neidillä on paha tapa heittää Kauppalehti suoraan paperinkeräykseen, enkä voi sanoa tietäväni kuka on menestyksekäs, ja kuka ei. Ilahduttavaa, ajattelin, sillä on aina niin mukava tutustua ihmisiin, joilla on suuri osaaminen itselleni vieraasta aiheesta. Hän mahtaa elää mielenkiintoista elämää, ajattelen, ja muistan kaikki Wall Streetille sijoittuvat kirjat, jotka olen lukenut (rehellisyyden nimissä, niistä ei yleensä opi asioita rahoituksesta, vaan ihmissuhteista, mutta ympäristö tuntuu kiehtovalta yhtä kaikki).

Tuttava puhuu valtavasti, ja pääasiassa itsestään. Se ei haittaa, sillä Beatrice-neiti ilahtuu aina puheliaista ihmisistä. Mies sytyttää vielä yhden savukkeen, ja siemaisee gin toniciaan (mitä muutakaan tällainen mies joisi?). ”Mulla odottaa kaksi miljardia tuolla yläkerrassa, mutta mä hengailen mielummin täällä teidän kanssanne” mies imartelee mairea hymy kasvoillaan. ”Ymmärrätte, mulla on asiakkaat mukana, big money”. En ole enää yhtä varma, etteikö tämä mies ole hieman… hmm… sopivaa suomenkielistä sanaa englannin Jackass-sanalle ei juolahda mieleen, ja ristin hänet päässäni Johnnyksi, Knoxvillen mukaan. Tosin Jackass-pojat ovat Beatrice-neidin mielestä itse asiassa sangen sympaattisia. Tästä pankkiirimiehestä Beatrice-neiti ei ole enää yhtä varma. ”Me ajeltiin ympäri stadia taksilla, pussikaljaa mukana. Ne on big money, ne saa mitä haluaa. Tätä tää elämä on, joskus pitää huorata täällä pitkin yötä, it’s all about the money”. Niin. Selvä. Mikäs siinä. ”Pyydän anteeksi, loput seurueestamme odottaa yläkerrassa” pahoittelen, ja suuntaan takaisin VIP-tilaan.

VIP-tilassa törmään erääseen missiin (vai onkohan hän ehkä viralliselta titteliltään nykyään ”yrittäjä”? Niin, niin se taitaa olla, eivätkö he kaikki tänä päivänä ole yrittäjiä?). Missin, ehh, anteeksi yrittäjän, seura on jopa virkistävää. Silmäkulmastani näen miesseurueen, joilla on yllään puvut, ja jotka löyhentävät kravattejaan. Tuo lienee Pankkiirin seurue, Beatrice-neiti päättelee, ja livistää tualetin puolelle. Sielläkään ei ole ihan täysin turvassa, sillä Stockholm Diskotekin VIP-tilan WC on unisex. Ovet sentään saa lukkoon.





Simonkatu 8, Helsinki

Corona

Mainstream rokkikansaa löytää Coronasta päivittäin. On tiistai-ilta, ja tuossahan on Jone Nikula, ja tuolla Jasper Pääkkönen pelaa biljardia kavereidensa kanssa. Ja tuo on Discon Aki tai Olli (on aina niin vaikea muistaa kumpi on kumpi, ja Beatrice-neiti ei ole ihan varma, etteivätkö he tahallaan silloin tällöin esittelisi itseään toistensa nimillään, vain hämmentääkseen ihmisiä), ja tuo on kitaristi siinä bändissä, joka hajosi, ennen kuin heistä ehti kukaan kuulla (mikä se oli? Bloodpit tai Jann Wilde and the Wild Roses tai joku vastaava).

Mutta täällä käy muitakin. Tuo tuossa on opetusministeriön viinaanmenevä, neuvotteleva virkamies. Hänellä on taas seurueessan itseään puolet nuorempia miehiä ja naisia, ja koska on tiistai, niin virkamieskollegat ovat jo kauan sitten unten mailla, mutta tämä hassu (tai surullinen, Beatrice-neiti ei oikein tiedä onko mies enemmän tragedia vai komedia) mies lienee jo kaatanut puolikkaan kossun elimistöönsä, ja on mitä hilpeimmällä tuulella. Ja hyvä niin, sillä joskus hän ei ole, ja silloin ei kenelläkään ole hauskaa, ja silloin hänet yleensä kannetaan ravintolasta ulos.

Kulmapöydässä eräs suomenruotsalainen laulajatar on kolme varttia puhunut taukoamatta itsestään ystävälleen. Tai ehkä seuralainen on manageri, niin Beatrice-neiti vähän toivoo, sillä silloin hän edes saa tästä palkkaa, muuten laulajatar on vain sietämätön draamakuningatar. Hän sinkoaa itsensä seuraavaan valituskierteeseen (”ne eivät arvosta minua, ne eivät ymmärrä minua, ne eivät…”). Beatrice-neidille ei ihan selviä, keitä ”ne” ovat, mutta kai ne voivat olla ihan ketä vain. Ystävällä on kasvoillaan empaatinen, mutta hiuka kärsivä ilme. Beatrice-neiti hymyilee tälle ymmärtäväisesti, vaikka tietää, ettei ole hänen paikkansa sekaantua.

Vessassa Beatrice-neiti muistelee erästä dokumenttia, jonka hän vuosia sitten näki. Se kertoi New Yorkin rotista, ja miten niitä on miljoonia (vai miljardeja?) jo ainoastaan Manhattanin saarella. Erään miehen päälle oli rojahtanut keskellä yötä rotta, katosta (miten se oli sinne päässyt? Beatrice-neiti ei muista), kesken miehen rauhallisten unien. Niinpä reiät vessan katossa (tai missään katossa) tekevät Beatrice-neidin olon aina hieman epämukavaksi. Sitä eivät Coronan pitäjät tiedä, eikä ehkä tarvitsekaan, koska pelko lienee perusteeton. Tarpeita tehdessäni pälyilen kuitenkin kattoon, tahtomattanikin.









Eerikinkatu 11, Helsinki

Chico's / Salomonkatu

Ketjuruokaa parjataan aivan turhaan. Siellä tietää mitä saa, ja se on yleensä nopeaa ja suhteellisen kivutonta. Toki ketjut ehkä voivat pientä hämmennystä ja hilpeyttäkin joskus aiheuttaa, etenkin ulkomaalaisissa. Kerran kauan sitten, eräällä kiertueella, Beatrice-neidillä ja Hovineidolla oli matkassaa joukko vierasmaalaisia. Eräänä iltapäivänä oli siirtyminen kaupungista toiseen kestänyt oletettua kauemmmin, ja ruokailulle oli vain rajallisesti aikaa. Ravintolaa ei tarvinnut etsiä kauan, sillä jokaisesta suomalaisesta kaupungista löytyy Rosso. Koska aika oli kortilla, tilasimme tiskiltä nopeuttaaksemme transaktiota. Salaatin saa hakea tuolta salaattipöydästä, meillä kerrottiin. Palasimme pöytäämme lautaselliset raastesalaattia, pari liian isoa tomaatinsiivua ja pala kuivaa patonkia mukanamme. Ulkomaalaiset hihittelivät. Pitääkö meidän ruoan jälkeen myös itse käydä pesemässä astiamme, he kysyivät, ja tirskuivat.

Kansallisylpeys, ja ehkä vähän –nolous, valtasi Beatrice-neidin hetkeksi. Tällä kertaa hän kuitenkin ajatteli ennen kuin puhui (kerrankin), ja jätti mainitsematta puoli-ilkeän salmonellaviittauksen vieraiden omasta ruokakulttuurista, ja vain hymyili. Ei, emme suinkaan joudu itse pesemään astioitamme, Beatrice-neiti hymyili vieraille, ja jatkoi suomeksi Hovineidolle: mutta nuo kyllä maksavat omat ruokansa.





Chicos, Salomonkatu 1

Wave

Beatrice-neiti ei itse pidä itseään trendikkäänä, mutta sitäkin ystäväpiiriä hänellä on. Tiedättehän ne aivan yltiötrendikkäät ihmiset, jotka niin vaivattomasti asettavat trendia mennessään, ja joista matkojen päähän siintää sellainen tiedostava mutta tiedostamaton trendikkyys? He asuvat Punavuoressa (tietenkin, eikä se edes ollut trendikästä, ennen kuin he muuttivat sinne), käyttävät liian suuria silmälaseja, pukeutuvat ehkä boheemisti, mutta se juuri tekee heistä niin valtavirrasta poikkeavia ja sittenkin valtavirran ihailemia. Heitä on muutama, ja heitä ympäröi aina sankka joukko niitä, jotka haluaisivat olla heitä, tai heidän kaltaisiaan. Jos tämä rotu on tuntematon, niin kannattaa viettää vaikka päivä Fanny Goes to Hollywoodin terassilla. Siellä he ovat luonnollisessa elinympäristössään.

Illalla moni heistä suuntaa Waveen, entiseen Oasikseen, jossa DJ:t soittavat musiikkia, jota tämä rotu ymmärtää ja arvostaa, ja jossa osataan kuumien tiskijukkien nimiä, vaikka heistä ei kukaan Bulevardin pohjoispuolella ole kuullutkaan. Beatrice-neidin iloksi Wavessa saa vielä polttaa tupakkaa sisällä, sillä vaikka Wavella lienee Helsingin paras kattoterassi ja sunnuntaiset iltapäiväbileet, alkaa tuuli mereltä elokuisena sunnuntaina jo olla ei-niin-kohtalaista, vaan enemmänkin navakkaa (pienenä Beatrice-neiti ohimennen harkitsi meteorologin uraa, ja vaikka vaihe ylitettiin nopeasti, saa terminologia hänessä aikaan vielä hellän ja lapsenomaisen tunteen).

Absolut-vodka on vahvasti läsnä Wavessa. Ei ehkä juojien keskuudessa, mutta tauluina seinillä, ja jopa maalauksina vessan ovissa. Waven vessa on aina miellyttävä kokemus, siisti ja aistillinen. Lasitiili ja kasvit tekevät vessasta Waven asiakaskunnan arvolle sopivan.





Wave, Hietalahdenranta 6

Aussie Bar

”Ihastuttava aksentti, oletko australialainen?”, imartelee baarimikko Beatrice-neidille. ”Kiitos vain, olen suomalainen, ja sinä vähän liian suloinen ollaksesi sheep-shagger”, Beatrice-neiti vastaa flirttailevasti ja väläyttää viettelevän hymyn. Uskon ainakin itse, että se on viettelevä, tai sitten se on vain hämmentynyt irvistys, ja sitä paitsi tuo nuorimies on kolmeakymppiä lähestyvälle Beatrice-neidille aivan liian nuori.

Kampin Aussie Barin nuorukaiset elävät ihastuttavaa elämää, vähän niin kuin hiihtopummit, mutta käänteisesti. Tai eihän Beatrice-neiti heitä tunne, mutta olettaa, että he ovat tulleet tänne, perustaneet pubin ja nyt elävät sen ympärillä, vähän tienaten ja paljon bailaten.

Hovineitoa odotellessaan Beatrice-neiti vaipuu muisteiloon. Beatrice-neidin omat kokemukset expatriaattina ovat olleet hyvin samanlaiset. Tai expatriaatti ja expatriaatti, suhteilla saatu suhteettoman kovapalkkainen assistentin paikka ei ehkä ihan täytä expatriaattisuuden kriteereitä, mutta elämäntyyli oli silloin hänelle kovin sopivaa, ja aika villiä. Työt tehtiin, mutta ne olivat oikeastaan vain tapa saada aika kulumaan päivällä, ja tapa jolla rahoitettiin railakas yöelämä. Työ ei ollut nokkelalle Beatrice-neidille liian vaativaa, ja niin aikaa jäi eurooppalaisen metropolin viihde-elämän valloittamiselle.

Jokaisella kaupungilla lienee oma Aussie Barinsa. Paikka, jossa expatriaatit viihtyvät, ja jossa he tapaavat toisiaan ja luovat verkostoja. Expatriaatit pakotetaan sosiaalisuuteen, sillä he ovat aivan yksin uudessa maassa, ja kaikki rakenteet, ystävyyssuhteet, harrastukset ja vakiokaupat ja –kahvilat pitää luoda tyhjästä.

Paradoksaalisesti suuri osa maailman expatriaateista on insinöörejä, jotka ehkä mielletään keskivertoa epäsosiaalisemmaksi ammattikunnaksi, mutta tietysti maailmalla työskentelee paljon muitakin. Beatrice-neidin kasvoille leviää hymy, kun hän muistelee kaikkia ihmisiä (no, ollaan nyt rehellisiä: miehiä) joita hän tapasi maailmalla. Oli brittiläinen professori, iäkkäämpi, mutta arvokkaasti vanheneva ja sangen fiksu. Hänen kanssaan Beatrice-neiti vaipui tunneiksi punaviininhöyryisiin teoreettisiin keskusteluihin – no, kaikesta. Hän oli näkemyksellisempi, kokeneempi ja viisaampi, ja Beatrice-neiti nuoressa viattomuudessaan täysin hänen lumoissaan. Sydänhän siinä tietysti särkyi, kun Beatrice-neidille kävi ilmi, ettei hän suinkaan ollut ainoa nuori, vaikutuksille altis tyttönen, jota professori häikäisi näkemyksillään. Ja itseäänhän siitä sai syyttää, sillä mitään lupauksia Beatrice-neiti ei suinkaan ollut saanut, mutta kun jotakin kovasti haluaa, tulkitsee sitä lupauksia eleissä ja sanoissa, joissa niitä ei aidosti ole. Tämä ei naisessa (tai miehessä, mistä sen tietää) muutu, vaikka vanhenee ja ehkä hieman viisastuu, sillä ne ovat harvoin järjen ohjattavissa.

Arabialainen prinssi ja saksalainen hävittäjälentäjä eivät enää saaneet Beatrice-neitiä sydänsäryn partaalle, vaan heistä jäi vain kauniit muistot. Ja niin jäi myös professorista, nyt, kun aikaa ja välimatkaa on tullut.

Hovineito saapuu, aina yhtä simpsakkana, ja palauttaa Beatrice-neidin todellisuuteen. Vain salaperäinen hymy Beeatrice-neidin kasvoilla paljastaa, että hän oli äsken jossakin hyvin kaukana, ehkä jopa Australiaa etempänä.

Aussie Barin ladies roomissa pitää olla tarkka, että osaa mennä oikeasta ovesta. Sheilat ovat tyttöjä, ja Beatrice-neiti pitää siitä, että vessassa on kunnolla tilaa, ja julisteita hätäisten iloksi. Harvoissa vessoissa näkee enää kondomiautomaatteja, mutta ehkä nämä aussinuorukaiset ovat kuulleet tarinoita suomalaisista tytöistä, tai sitten he ovat vain toiveikkaita. No, eihän koskaan voi olla liian varma, Beatrice-neiti ajattelee, ja sujauttaa automaattiin kaksi euroa. Seuraava seikkailuhan voi odottaa jo tuolla baaritiskillä.









Aussie Bar, Salomonkatu 5

Henry’s Pub

Helsingin kaupunkikulttuuri on kehittymässä valtavaa vauhtia, katsoi sitten millä aikaperspektiivillä hyvänsä. Ainoastaan muutamia vuosia sitten, Helsingin arvokkaimpiin tontteihin kuuluvalla maaläntillä oli linja-autolaitureita, ja pieni ankeahko funkkistalo, joka oli valtakunnan pääkaupungin linja-autoasema. Vuosisadan vaihteen aikoihin tontilla oli vilskettä ja mekastusta, kun juutalaiset ja venäläiset kauppiaat pitivät siinä toria. Vilske ja mekastus on palannut Narinkkatorille Kampin Keskuksen myötä, ja Beatrice-neiti on tästä suunnattoman tyytyväinen. Internet kertoo, että Narinkkatorin nimi tulee venäjän sanasta na rýnke, joka tarkoittaa ”torilla”. Historia on tietysti tuttu kaikille aidoille helsinkiläisille, ja niille maaltamuuttajille, jotka ovat kaupunkilaistumishuumassaan lukeneet Kjell Westön uusimman.

Jopa ankea, varmaan suojeltu (eivätkö kaikki rumimmat talot aina ole?) entinen linja-autoaseman talo sopii maisemaan paremmin kuin ennen. Vanhoista ennakkoluuloista on kuitenkin vaikea päästä eroon, tai ehkä kyse ei ole edes ennakkoluuloista, vaan alitajuntaisesta assosiaatiosta. Bussiaseman pubihan on aina hieman rähjäinen paikka, vähän niin kuin Esson baari keskellä kaupunkia. Tai oli ennen. Nokkela liikemies ja ravintoloitsija on tietysti huomattavasti ennakkoluulottomampi kuin piilokonservatiivinen Beatrice-neiti, ja on ymmärtänyt heti, että Kampin keskuksen myötä ihmisliikenne Narinkkatorilla tulee kasvamaan exponentiaalisesti. Ja niin vanhan bussiaseman taloon avattiin Henry’s Pub.

Beatrice-neiti on karttanut Henry’s pubia, ei tahallaan, vaan ainoastaan siksi, ettei hänellä ole edes käynyt mielessä, että se vieläkään olisi mitään muuta kuin linja-autoaseman tunkkainen ja nuhjuinen kaljakuppila. Onneksi Beatrice-neidillä on ulkopaikkakuntalaisjuurisia rokkariystäviä, jotka useinkin käyvät Henry’s pubissa. Niin tuli Beatrice-neidinkin eräänä iltana lähdettyä sinne, ja minkä miellyttävän yllätyksen kokikaan!

Henry’s Pub ei suinkaan ollut kalpeaseinäinen, kitkerältä haiseva odotushuonehenkinen ryyppylä, vaan mukava, aito pubi. Terassille paistaa aurinko lähes koko päivän, ja sisällä on hämärää ja viileää. Hehän ovat remontoineet tämän kokonaan, ajattelen, kunnes muistan etten itse asiassa koskaan ole käynyt silloisen bussiaseman pubissa, vaan perustan mielikuvani täysin ennakkoluuloihin, ja ehkä johonkin Aki Kaurismäen elokuvaan. Nuhtelen itseäni omasta kapeakatseisuudestani.

Alakerrassa sijaitseva käymälä kuitenkin vie ajassa taaksepäin. Ei ehkä ihan lumpputorin aikaan, mutta linja-autoaseman varmasti. Suljen silmäni, ja voin melkein kuulla linja-autojen ryminän yläpuolellani (tai sitten vain kalliota taas räjäytellään keskustan huoltotunnelin tieltä), kuulutukset (oliko linja-autoasemalla kuulutuksia?), jotka ilmoittavat että pikavuoro Raumalle lähtee minä hetkenä hyvänsä laiturilta kahdeksan, ja laitapuolen kulkijat, jotka pitävät sadetta penkillä aseman sisällä, ja salaa naukkailevat povarista Lasolia. Pissanhaju (tosin kusenhaju olisi kuvaavampi sana), jonka kuvittelen linja-autoaseman käymälään loistaa poissaolollaan, mutta jos aukaisee silmänsä, voi sen kuvitella sinne. Vessa on kyllä siistihkö, ja lika ja saaste on vain päässäni, ei Henry’s Pubissa. Ovea ei saa lukkoon, mutta ovessa sentään on lukko. Se on vaan nopea käynti menneessä Helsingissä, joka ei enää palaa. Niin hyvässä kuin pahassa.







Henry's Pub, Simonkatu 3, Helsinki

Painobaari

Kesäisenä iltapäivänä Beatrice-neiti päättää sivistää itseään, ja pitkästä aikaa käydä nykytaiteen museossa, Kiasmassa. Ohittaessani Postitaloa (vai onkohan sen nimi nykyään Itellatalo?), Postikujaa pitkin (Itellakuja? Voi, tämä alkaa olla monimutkaista), satuin vilkaisemaan Sanomatalon Painobaariin päin. Vaikka kello ei ollut vielä edes kolmea, istuskeli Painobaarin terassilla muutamia Beatrice-neidin toimittajatuttavia. He ovat niitä, jotka koko opiskeluaikansa ovat olleet älykköjä (tai ainakin mukaälykköjä), ja sen jälkeen eivät suostu työllistymään muuten kuin toimittajana, tai ainoastaan pakon edessä ehkä tutkijoina. He suhtautuvat kaikkeen kriittisesti, ja ylimielisesti (ovathan he älyllisesti korkeammalla kansasta, ja heidän, yksin heidän, käsissään on kansakunnan sivistyksellisen tason ja älyllisen uutisoinnin, uutisanalyysin ja yhteiskuntakritiikin tulevaisuus), ja Beatrice-neiti on usein huolissaan siitä, etteivät he ehdi koskaan pohtia mikä tekee heidät onnellisiksi, koska heillä on niin kiire osoitella yhteiskuntamm epäkohtia ja moralisoida pinnallista ja kulutusorientoitunutta kulttuuriamme.

Mielenkiintoisista keskusteluista heidän kanssaan saa kuitenkin aina nauttia. Kiasma saa odottaa, päätän (se on siinä vielä huomennakin, ellei nyt yksi toimittajista päätä, että se on halveksuttava putiikki, ja kirjoita pitkällisen, sarkastisen exposén suomen nykytaiteen tilasta, ja aiheuta myrskyä vesilasissa, ja sitä myötä ehkä hieman jollakulla opetusministeriön osastolla ja Helsingin Sanomien yleisönosastolla), ja suuntaan terassille. Toimittajat juovat olutta, mutta Beatrice-neiti valitsee Coca-Colan, osittain hieman kiusallaan (”mitä hyvää yksikään monikansallinen yritys on koskaan tuonut millekään kulttuurille?!”), osittan Matti Vanhasen innoittamana. Zero-colaa ei talossa ole, joten lightin on kelvattava. En tarpeeksi tarkoin ole lukenut pääministerin laihdutusvinkkejä, joten en tiedä tehoaako light yhtä hyvin kuin Zero.

Toimittajat ovat virkistävää seuraa, ja Beatrice-neiti seuraa mielenkiinnolla keskustelua Big Brotherin metafyysisesta oikeutuksesta ja Pelkokertoimen katarttisesta vaikutuksesta yhteiskunnan yhteiseen synnintuntoon, joka rehellisesti sanoen kyllä Beatrice-neidin mielestä kuulostaa niin kaukaa haetulta, että häntä hieman ääneen naurattaa. Kun naurun syytä kysytään, vastaan nopasti, että muistin erään hauskan tarinan, jonka aamulla kuulin radion aamuohjelmassa. Käy ilmi, että olen kuntosalilla kuunnellut kaupallista radiokanavaa, ja tunnelma pöydässä muuttuu jäätäväksi, sillä kaikkihan tietävät, että ainoastaan vähäihmiset kuuntelevat muuta kuin Radio Helsinkiä. Sovittelun eleenä poistun hetkeksi naistenhuoneeseen.

Painobaarin vessa on miellyttävästi sisustettu sävy sävyyn, mutta lattialla on vettä, ja pöntötkin ovat jotenkin kosteita. Ruuhkaa ei ole, joten Beatrice-neidille jää aikaa istua kopissa, ja lähettää angstinen tekstiviesti hovineidolle, joka lupaa soittaa viiden minuutin päästä, jotta Beatrice-neiti saa tyylikkään lähtösyyn pöydästä.





Painobaari, Postikuja 2 (Sanomatalo, 2 krs.), Helsinki

Down by the laituri / Turun kaupunki

Voih, tätä kuumuutta. Olen sulamaisillani, eikä leidille sovi kylmän drinkin nauttiminen ainakaan ennen puoltapäivää. Tyydyn jääteehen, ja hovineidon parvekkeeseen, josta on suora näkymä kadulle. Ihmiset ovat kesällä niin kauniita. Ihmiset ovat tietysti kauniita myös talvella, mutta ihmiset näyttävät vähän onnellisemmilta kesällä.

Kävimme hovineidon kanssa muistelemaan railakasta retkeämme eräille kaupunkifestivaaleille Turussa. Samalla kun vikkelästi – mutta täysin riittävästi – pystytetyt kaljakojut juottivat festivaalitsijoita, oli paikalle myös kärrätty tusinoittain Bajamajoja. Sinisiä ne olivat, ja niitä riitti niin pitkälle kuin silmä siinsi. Olen välillä taipuvainen liioitteluun, se teidän on ehkä hyvä tietää. Mutta tusinoittain niitä varmasti oli.

Nostan hattua tapahtuman järjestäjille, ja ehkä kaupunginvaltuustolle, jos heilläkin oli sormensa pelissä. Uskoisin tosin, että se voisi turhauttaa näitä kansankynttilöitä, jotka epäitsekkäästi puurtavat puolestamme valtuustoissa ja lautakunnissa ja ties missä, jos asialistan kohdat aidosti keskittyisivät siirrettäviin huusseihin, mutta mitäpä nämä jalot poliitikot ja kansamme edustajat eivät kaupunkilaisten viihtyvyyden puolesta tekisi?

Ehkä kyseisellä Aurajoen vartta kiertävällä festivaalilla on keskivertoa sivistyneempiä kävijöitä, tai sitten paikalle tosiaan oli hankittu ne hieman kalliimmat bajamajat. Nyökyttelisin merkitsevästi, mutta en valitettavasti ymmärrä tai tiedä minkäänlaisia yksityiskohtia näiden matkavessojen kategorisoinneista. Oli syy sitten hellät käyttäjät, tai vastuuntuntoiset vessavastaavat, oli tulos keskivertohuussia parempi.

Niinkin huomaavaisia olivat järjestäjät olleet, että olivat bajamajaan saaneet jopa peilin; ja vieläpä sellaisen josta näki. Epäilen, että jollakulla naisella on ollut valintaprosessissa sormensa pelissä (nyt uskallan nyökytellä merkitsevästi, tällaista minä ymmärrän).

Töölön kirjasto

Beatrice-neiti on päättänyt kirjoittaa kirjan. Tai ainakin lukea paljon, paljon enemmän. Moneen vuoteen en ole astunut jalallani kirjastoon, mutta muistan lapsuudessani rakastaneen kirjastoja. Lapsuuteni kirjastoon suuntasin siis matkani eräänä aurinkoisena, kesäaamupäivänä, ja siellä hujahti monta tuntia. Kirjojen ympäröimänä on suorastaan maaginen olo, kaikki ne tarinat aivan käsiesi ulottuvilla. Niin kauan minulla itse asiassa siellä meni, että aamulatte alkoi pyrkiä läpi. Töölön kirjasto (kuten kaikki kirjastot, kuvittelisin), ovat tarkoitettu lukeville ihmisille. Tietysti ne ovat kaikille avoimia, ja varmasti siellä saattaa asioida jos jonkinmoista hiipparia, mutta eivät kai suinkaan kirjastontädit ihan näin matalaksi kävijöidensä ymmärrystä arvioi?

Jos kuitenkin joku ei ennen olisi käynyt vessassa, on oveen kirjoitettu selitys siitä, miten ovi lukitaan. No hyvä on. Mutta onko tosiaan niin tavallista että vessan vetäminen on lainaajille sen verran ylitsepääsemätön tehtävä, että huuhtelupainikkeen kohdalle pitää kirjoittaa ”paina”?





Töölön kirjasto, osoitteessa Topeliuksenkatu 6

Loose

Helsingin Fredrikinkadun Loose on rokkikansan suosiossa. Beatrice-neidillä on suhteellisen paljon katu-uskottavuutta, joten hän diggailee Loosessa kuin kala vedessä. On perjantai-ilta, ja pöydässä käydään vilkasta keskustelua illan Semifinalin keikasta. Jos ei ehkä oma musiikkimakuni ole aivan paikan mukaista, olen päätellyt, että kuunteluoppilaan osa voi olla palkitseva. Olen ottanut tavakseni kuunnella rokkariystävieni keskusteluja, jotta olen ajan tasalla rokkikartalla. Lisäksi olen ottanut tavakseni häikäilemättömästi varastaa heidän mielipiteensä, ja esittää ne ominani. Hieman kaunopuheisemmin tietenkin, ja hieman siivotusti. Tiedän kertoa, että kun TODELLA kovan CMX:n uusi levy ensi kuussa ilmestyy se on ERITTÄIN hyvä, sen sijaan että tietäisin kaiken saatanan kovan CMX:n vitun hyvästä uudesta musiikista.

Suuria julkkiksia Beatrice-neiti ei bongaa, mutta lahjakkaita ja musiikkipiireissä tunnettuja muusikoita istuu jopa hänen omassa pöydässään. Tosi-tv-tähtijahtiohjelman kautta julkisuuteen nousseet uudet popparit ja rokkarit työllistävät – viisaasti – itseään osaavampia ja lahjakkaampia muusikoitaan bändeihinsä.

Kesäisena perjantai-iltana Loose täyttyy ennen yhdeksää. Miestenhuoneen ovi käy kuin heiluri, ja me tytöt seisomme sievästi jonossa. Jonotusaika on pitkä, onko se aina ollut näin pitkä? Ei sovi yhtään Beatrice-neidin arvolle seisoskella joutilaana pienessä ahtaassa käytävässä ihmisten tiellä, joten kerran jopa poistuin jonosta. Lopulta seurapiirirakko ei enää kestä, ja on mentävä jonottamaan. Vessassa on ihastuttavan kotoinen tunnelma, vaaleanpunaiset seinät ja tähtitaivas. Kotoinen tunnelma tulee ehkä katon korilampusta, joka näyttää siltä että se on haettu mummon kotoa. Ovet ovat kauniit sarjakuvat, ja vessakirjoitukset tarjoavat lukemista. En kehtaa jäädä lueskelemaan tarkemmin, kohteliaisuudesta jonottavia kanssasisariani kohtaan.











Loose, Fredrikinkatu 34, Helsinki

Régi Sörpatika

“Otetaan yhdet vielä, jossain tuossa hotellin lähellä”, vetosi hovineiti ja muu entourage Beatrice-neitiin viimeisenä iltana Budapestissa. No hyvä on, mikäs siinä. Aina yhden Cosmopolitanin voi ennen nukkumaanmenoa juoda.

Osuimme pieneen, rähjäiseen kuppilaan Pestin puolella, lähellä hienostohotelleja.Cosmopolitania ei ollut tarjolla, joten joimme isoja tuoppeja olutta ja lämmintä valkoviiniä. Sen verran myöhäinen ilta oli jo, että keskustelukin muuttui henkiseksi. Eräs seurueemme jäsen kävi helpottautumassa, ja palatessaan pöytään oli uudella tarmolla saavuttanut henkistymisen seuraavan tason. – “Tiedättekö, vessassa on aikaa ajatella asioita”. Muu seurue kääntyi tulijaan päin, uudella kiinnostuksella. Kaikki nyökkäilivät, pitää paikkansa.

– “Vessat ovat yhteiskuntamme luovuuden unohtunut voimavara. Niitä on kaikkialla, ja niissä vietetään paljon aikaa, mutta kukaan ei koskaan analysoi paikkoja tai ihmisiä niiden kautta”.Ja niin sai alkunsa vessablogi. Beatrice-neiti on sitä paitsi monta kertaa ajatellut, että olisi jälkipolvillekin tärkeää dokumentoida hänen elämänsä. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kuten sanotaan.

(Nyt) Historiallinen Régi Sörpatika löytyy osoitteesta Régiposta utca 4.

Myönnettäköön, että tualetissa valaistus on pienen valoputken varassa ja, että asiakkailta odotetaan siivouspalveluita, mutta tässä paikassa sai vessablogin ajatus alkunsa. Baarimikkomme kertoi pienen kuriositeetin: patika tarkoittaa unkariksi apteekkia. Vessablogi sai alkunsa olutapteekissa.

Kaiken alku

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, millaisessa mielentilassa ihmisen täytyy olla, jotta ne aidosti suuret ajatukset siunaantuisivat? Ja kuinka onnetonta onkaan, jos maailmaa mullistava ajatus tulee sinulle juuri kun – herra siunatkoon – olet pöntöllä.
Beatrice–neiti oli hovineitonsa kanssa kiertämässä keskieurooppaa, ja yhtenä iltana – täysin odottamattomasti – he kokivat valaistuksen. WC:ssä tulee loistavia ajatuksia, ja toiletti ruokkii luovuutta. Jokainen meistä viettää merkittävän osan elämästämme vessassa, ja jokainen vessakokemus on erilainen. Tämä blogi on kunnianosoitus klosetille.